51koodia- Hautaruusu

Niin, munhan piti unohtaa se ihminen. Pepe. Mun piti, mä yritin. Mä luulin onnistuneeni, luulin todellakin. KUNNES mä näin sen. Vilaukselta, tosi lyhyesti, tosi äkkiä, mutta näin silti. Voi helvetti minkälaisen ikävän se taas synnytti. Yritä siinä sitten ittelles vakuuttaa, että on parempi kun ei kiduta itteään enää sillä. Ei se oo kiinnostunu, sillähän on jo joku, se et oo sä. Yritä pysyy vahvana, yritä olla näyttämättä siltä, että koko maailma olis just kadonnu. Ja vaan sen takia, että sen näki. Muistot vaan vilisee silmissä ja kylmät väreet juoksee pitkin selkää. Se oli niin tärkee mulle ja nyt mä en taaskaan tiedä, mitä tehdä.
    Voiskohan se muistaa, mullahan on synttärit tossa ylihuomenna. Voisko se soittaa? Tekstata? Voisko? Ja voinko mä olla näin epätoivonen, että mietin tällästä? Ilmeisesti voin, mutta mä vaan haluisin tuntea hetken, että se ajattelee mua. Tietää, ettei sekään oo unohtanu. Helpompi asennoitua niin, että se ei soita. Vaikka mä tiedän jo nyt, että se tulee joka tapauksessa oleen pettymys jossei se soita. Vaikka mä kuinka yrittäisin siihen suhtautua niin, että tuskin se muistaa. SIlti joku optimismin poikanen hakkaa tua kallossa, sehän soittaa.