Tänään oli sit se lyhkäsen matikan yo-koe. Ihan pikkasen vaan "jännitti" mennä sinne, kun tuntu et ei mitään taaskaan osaa. Aamulla kamala paniikki päällä kotonakin, et mitä jos myöhästyy linkasta tai hitto jos laskimesta loppuu patterit ja olisko kuitenki pitäny valmistautuu VÄHÄN paremmin. Sängystäkään ei meinannu päästä ylös, kamala olo jo flunssankin takia. Ja sisko taas esitti tavallisen sarkastisen kommenttinsa mun tuskasen ilmeen nähtyään: "ei siitä mitään kuitenkaan tuu, turhaan ees ressaat." :D
No onneks koe olikin helpompi kun mitä mä luulin. Ja vähän melkein pelästytti itteäänkin ku huamas, et niiden tehtävien pähkäilyhän oli välillä jopa hauskaa. :D joo, tartteis varmaan hakeutuu johonkin hoitoon... ;> Ny on sit paljon helpompi taas olla kun ei tosta pahimmasta tartte enään ottaa paineita.

Koko päivän päässä pyöriny vaan yks henkilö. Pepe. Ei tosikaan miten kova ikävä voi olla vaikka 4 päivää sitten viimeeks nähtiin. Ehkä osittain tää ikävä johtuu siitä, et mä en taas tiedä yhtään, että koska mä sen häiskän tuun taas seuraavan kerran näkeen. Voi olla että vasta syyslomalla, mut sinnehän on aikaa vielä yli kuukausi. :(
Ihankun olis taas joku yläasteikäinen kakara joka on hulluna ihastunu johonkin vuotta vanhempaan kundiin ja tietäää siitä kaiken aina kengännumerosta tyynyliinan väriin. Hullua ihastusta tää onkin. Ehkä Pepenkin puolelta, vaikka en mä ihan 100-varma oo siitä, et mitä se loppujen lopuks mua kohtaan tuntee... vaikka jokainen, jolla herneet kimpoilee tua pääkopassa sillain sopivasti, varmaan sanois et tottakai se on kiinnostunu, näkeehän sen sokeakin lusikallaan. Vaikeinta se on tässä ite pitää se mielessä.
Sillä on kohta synttäritkin. Täyttää paljon mua enemmän. Kehtaa tarkkaa ikää sanoo, mut yleinen mielipide varmasti on se, että se on mua ihan liian paljon vanhempi. Miettikää te ite, et paljonko on liikaa, hyviä arvauksia otetaan vastaan. Mä näen siinä ihmisessä vaan niin paljon enemmän kuin vaan pari numeroa. Mulla ei oo ikinä ennen ollu niin hyvää ystävää kun Pepe, mä en oo ikinä ennen tuntenu sitä, et olis osa jotain muuta ihmistä ja sen ajatuksia tai että ei tartteta sanoja siihen, että toinen ymmärtää. Tai no ton sanattoman ymmärryksen mä koen joka päivä melkein siskoni kanssa, kaksosia kun ollaan. :)

Vähän ehkä hävettää myöntää, että mä tällähetkellä kyllä seurustelen. En Pepen kanssa vaan yhden mun omanikäseni pojan kanssa. Melkein vuosi ollaan oltu. Siltikään mä en sitä rakasta. En oo koskaan rakastanukkaan. Ja enää mä en edes tiä, et mitä mä meidän suhteelta haluan tai mitä se haluaa. Mä haluisin vaan olla oma itseni, mutta ei se täällä oo niin helppoa. 450km päässä se on. Siellä on Pepe ja kaikki muut mun tärkeimmät ystävät, täällä mulla ei oo just mitään, vaan koulu ja se onkin ainoo asia mikä mut vielä täällä korvessa pitää.
Mä päätin, että nyt kun nää kirjotukset loppuu, mun on pakko tehdä jotain tolle mun seurusteluasialle. Mä en enää oikeen jaksais tätä juttua. Mä en jaksa aina selittää sille, et miks ei tänäänkään pystytä näkeen, kun jotenkin tuntuu niin väärältä sanoo vaan, että mä en ehdi enkä jaksa. Vaikka se on totta. Se ei oo kauheen hyvä juttu suhteelle, jos toisen näkemisestä tulee sellasta pakkopullaa, niinkun meillä on just tulossa. En mä epäile, etteikö tätä suhdetta vois pelastaa, mutta eria asia on se, että haluanko mä...

Pudonnut lopettelee tältä erää. :) Kommentit enemmän kun tervetulleita. ^^