Dingo- Levoton tuhkimo

Tällä hetkellä mule riittää kuitenkin se, että mulla on joku, jota ajatella. Joku, josta unelmoida. Joku, jonka takia nousta joka aamu ylös. Joku, joka merkitsee mulle niin paljon, että mä voisin jättää tän kaiken. Joku, jota mä arvostan ja kunnioitan niin paljon, että mun ei tartte fanittaa ketään muuta. Se joku on tietty Pepe.
    Niin lyhyessä ajassa niin paljon. Niin nopeesti se on saanu mut ihan sekasin. Ja mitä se on tehny? Ollu oma itsensä. Antanu mahdollisuuden, tilaisuuden näyttää sille, kuka mä oikeesti olen. Hyväksyny mut tällasena. Antanu aikaa. Kuunnellu. Rakentanu ystävyyden. Syventäny sitä. Uskonu muhun, kun kukaan muu ei usko. Ollu lähellä, vaikka välimatkaa onkin 400km. Ja se ei oo mua unohtanu, niinkun moni muu on tehny. Se ihminen on todellakin omalla käytöksellään ansainnu mun arvostuksen ja luottamuksen.
    Mä en voi sanoa rakastavani sitä. Mä en oo ikinä rakastanu. Mä en oo varma, mitä se on. Ehkä mä odotan siltä liikaa, rakkaudelta. Ehkä mun käsitykseni rakkaudesta on jotain sellasta, mitä ei ikinä tuu olemaan. Mutta mä uskon, että se tuntee kyllä, kun rakastaa. Sen tietää. Sitä ei voi etukäteen määrittää, mitä se on. Se vain on. Ja aikaa siihen tarvitaan. Tai mä ainakin tarvitsen. Ehkä mä joku päivä tuun Pepeä rakastamaan, ei se nytkään kai kaukana oo. Mutta mä voin olla myös väärässä. Mut se ei kuitenkaan oo nyt tärkeintä. Tärkeintä on mulla nyt se, että mä opin tuntemaan Pepen paremmin, ymmärtämään mitä se musta hauaa. Mä haluan siitä varmistuksen, nyt mulla on vaan vankka epäilys. Ja tällä kertaa mä luulen todellakin olevani oikeessa.