Dingo- Kaikki kaunis katoaa

Palataanpas taas tähän normaaliin ikävän ruikutukseen. Ikävä Pepeä. Taaskaan ei tiedä, et mitä pitäis tehdä, miten pitäis olla, mitä pitäis ajatella... "Siitä ei saa otetta", pyöriny toi ajatus päässä koko päivän. Mitä mä sitten teen? Vaikka mä oon henkisesti heinäkuun lopusta asti valmistautunu siihen, että tää ei suurella todennäköisyydellä tuu onnistuu, niin silti musta tuntuu joka kerta enemmän siltä, että mahdollisuudet onnistumiseen on kuitenkin entistä suuremmat. Kuvittelua? Ei. Totta se on. Jokainen kosketus on entistä pidempi ja "rohkeempi", jokainen katse tuntuu merkityksellisemmältä, jokainen sana vihjailevalta. Ja jokaisessa hetkessä on jotain, mikä kertoo siitä, että sekin välittää.
    Siltikin mua pelottaa lähteminen joka kerta entistä enemmän. Ehkä siks, että mä oon entistä ihastuneempi, mä välitän siitä enemmän kuin ennen. Mä haluan sen, en ketään muuta. Pelottaa, että mitä jos asiat ei ookkaan ennallaan kun sinne taas palaa. Mitä jos mä annoin taas liikaa ittestäni ja joudun pettymään? Siltikin, mä en osaa säästellä itteäni tai tunteitani. Mä en osaa vetää varman päälle, en osaa suojella itteeni vastoinkäymisiltä. En ees halua, koska kun elää täysillä, kokee enemmän. Muistoista tulee pysyviä, ihmisistä läheisempiä ja entistä tärkeempiä. Mä enoo valmis luopumaan tollasista asioista vaan sen takia, että mä saatan pudota. Kovaa ja korkeelta. Joutuisin alottamaan kaiken alusta. Joutuisin vääntämään itteni vapaaksi muistoista. Mutta unohtaa mun ei tarttee ikinä.
    Pepe on mulle tällähetkellä yks tärkeimmistä. Mä toivon, että se tietää, miten hyvä mun on olla sen lähellä. Olla vaan ja unohtaa kaikki muu. Olla vaan onnellinen. Vaikka se onkin vaan hetkittäistä, niin silti se on yks syy, mikä pitää mut hengissä. Ne hetket korvaa monta pahaa päivää, ne muistot pelastaa ankeimmankin aamun. Niiden muistojen varassa mä tavallaan elän, en voi unohtaa. Niiden muistojen takia mulla on myös niin hirveä ikävä. Mun on vaan pakko ikävöidä, muuten mä pelkään unohtavani. Mä kertaan mielessäni meidän keskusteluja, sen kuiskaamia kohteiaisuuksia, sen kosketuksia. Painan mieleeni Pepen naurun, näen silmissäni sen hymyn, ja joka päivä muistan, miltä se näytti sillon, kun se heitti mut moottoripyörällä kotia. Mä muistan sen ilmeen ja äänen, kun se katto mua ja sano, että sillä tulee kova ikävä. "Kai me päästään sitten taas vähän halimaan" ja sen nauru puhelimen toisessa päässä. Ikävä.
    Haluun pois täältä. Haluun sinne, missä mä oon kokonainen. Haluun vaan olla itteni. Mä haluan vaan rakastaa.