Yö- Tuuli viilenee

Ikävä on taas entistä kamalampi. Ei vaan tiä, miten päin olis, mitä ajattelis. Ei vaan osaa muuta, kuin miettiä, että miks. Miks mä oon täällä? Miks jokainen päivä ilman sitä, tekee vaan entistä paskemman olon? Ja miten mä kestän vielä kolme viikkoa...
    Joka päivä mulla on tarkotuksena soittaa sille. Joka päivä mä keksin uuden tekosyyn, miksen sitä sitten tee. Joka päivä mä jotenkin "unohdan" sen. Joka päivä mä yritän kerätä rohkeuteni siihen, että saisin ees soitettua. Ja on taas niin prkl iso ja pelottava homma kyl. Säälittävää. Mut tiätkö, jos on vaan joutunu kaks viikkoa pettymään, niin miks haluis satuttaa itteään enää pahemmin? Sen ihmisen unohtaminen ei oo vaan mikään vaihtoehto tai mahdollisuus. Mä en mitään muuta halua.
    Kuitenkin mä tiän, että mitä kauemmin mä pyörittelen tota puhelintani, miettien että nyt vai kohta, sitä vaikeempi sille on enää sitten soittaa. Mut mikä vois olla muka pahinta siinä? Se, ettei se vastais? -No sillon se ainakin tietäis, että mulla on asiaa. Se, että se vastais ja mä en osaiskaan yhtäkkiä puhua? - Toi ny ei oo oikeestaan ees vaihtoehto... Se, että sitä ei kiinnostais, haluis vaan päättää puhelun niin nopeesti kun mahdollista? - En kyllä löis ton vaihtoehdon puolestani kauheen isolla summalla vetoa. Ehkä pahinta olis kyllä se, että se ei vastais eikä soittais ees takas. Sillon mä en enää tietäis, että mitä tehdä. Ja sen takia mä en uskallakaan soittaa.
    Kolme viikkoa. 21 päivää. Helvetin monta tuntia. Melkein ikuisuus. Kolme viikkoa aikaa pyöritellä päässään niitä vanhoja tuttuja "mitä jos" -kysymyksiä. Kolme tuskaista viikkoa, kun keksii niihin vastauksia. Pitikin olla niin tyhmä ja ihastua. Pitikin saatana. Miten paljolta mä olisinkaan välttyny? Noh, hyvässä ja pahassa. Mitään mä en kuitenkaan kadu. Niitä yhteisiä hetkiä mä en vaihtais mihinkään. Niiden muistojen takia mä jaksan.