Suurlähettiläät - Rahat on loppu, mutta myydään Volvo

Huh, vähään aikaan taas saanu tännekään mitään ylös. Masentava olo. Vaikka siis, periaatteessa pitäis olla tosi jees fiilis. Ei koulua, parin päivän päästä leiri, pääsin eroon yhdestä friikistä, johon en onnekseni ehtiny tutustua yhtään pakollista enemmän. Ja kuitenki... Vituttaa. Missä mun elämä, missä mun ihmissuhteet? Joo, Olli ja Laura. Molemmat on hiton tärkeitä ja niidenki tärkeys vaan korostunu tässä viime aikoina, mutta jotenkin vituttaa kun on taas joutunu luopumaan muista ihmisistä. Osa on osottautunu ihan kusipäiks, niistä sietääkin luopua (tai enemmänkin päästä eroon), mutta vituttavaa siinä on se, että niitä on joskus pitäny kavereina. On menny avautumaan niille niinkun kavereille yleensä. Miksei sitä oo voinu huomata, mitä ne oikeesti on? Sit taas toiset. Koulun loppuminen vaikuttaa. Ei näe enää ketää ja jos näkee ei osaa puhua muusta kun tulevista kirjotuksista. Tai siitä miten siistiä oli penkkareissa ja pitää ottaa uusiks joskus. Joo, penkkareissa oli hienoa, mahtava fiilis ja samaan aikaan haikea kun kaikki onkin ohi. Ja joo tottakai joskus uusiks. Ei vaan nyt ihan heti.
    Äiti ja Mikko oli täällä viikonlopun. Tai mökillähän ne, niinkun aina. :) Mut ei sillain haitannu, oli jotenkin hienoo tuntee, et ne on ees vähän lähempänä. Ei niiden ihan seinän toisella puolellakaan tarvi olla, kiva niitä on siltikin nähdä.
    Ahdistus nro 2. Kunkkuristeily ens kuun lopussa. Ei siinä risteilyssä mitään, ajankohdassahan se taas on. Iskällä sillon viiskymppiset, joista ei oo mitään varmuutta että pitääkö se niitä. Kiva tässä sit oottaa, JOS se pitää. Voi myös olla ETTEI se pidä. Vituttavaa, koska mä haluan sinne risteilylle. Luultavasti Pepekin on siellä. Mä en voi jättää sitä väliin. Sen takia onkin paska olo, valitse sitten kahdesta täysin eri fiilikset tarjoavasta tilanteesta toinen. Toisessa kannustimena ihmiset, joita näkee helvetin harvoin ja joiden kanssa mä viihdyn ihan mielettömän hyvin ja plussana tietty se kunkkuporukan yhteenkuuluvuuden paranee. Vai sukulaisten mielipiteet siitä, miten moraalittomia tai tyhmiä tai ajattelemattomia me ollaan kun ollaan ees alunperin suunniteltu menevämme risteilee ku isukilla on synttärit. Yleistä paheksuntaa Lempäälästä ja lempääläläisistä ja etenkin isäpuolesta. Kuitenkin iskä olis siellä, kuitenkin se on mulle tärkein. Kuitenkin se tietää, että mä rakastan vaikken oliskaan yhdillä synttäreillä. Ja kuitenkaan kukaan muu ei sitä ymmärrä jos ei olla paikalla.
    Pepe. Kolmos ahdistus. Mun piti nähdä se viimeeks Lempäälässä(eli about 2 viikkoo sitten). Se ite ehotti että nähtäis, mentäis vaikka kahville. Se kuulosti tosi ilahtuneelta kun soitin. Se kuulosti siltä ihmiseltä, josta mä välitän ihan mielettömästi. Se lupas vielä soittaa takasin kun tietää tarkemmin. No, nähtiinkö me? Ei. Se ei edes ilmottanu. Se ei soittanu. Se ei ees tekstannu. Vieläkään mä en tiedä, miksei se tullu. Mutta miten mä siltä sitä kysyisin? Mä en halua, että se tajuaa, miten paljon sen sanatkin merkitsee. Mä en halua, että se saa tietää kuinka se muhun vaikuttaa, naurais vielä. Koska mua pelottaa, mitä sellasesta vois pahimmillaan seurata. Sitä, että ei enää kannattais ees unelmoida, meillä ei olis enää mitään. (Toki siitä vois hyvääkin seurata, mutta pessimistinä ei tuu ekana mieleen sellaset...) Mutta en mä toisaalta halua tällästäkään. Ei tule, ei edes ilmota. Antaa vaan olla. Niin, miksen mä vois antaa jo olla?