Juha Tapio- Kaunis ihminen

Pikakertausta risteilystä. Yksinkertaistettuna vois sanoo, että mä en muista, koska mulla olis viimeeks ollu NIIN hauskaa, millon viimeeks olisin tuntenu kuuluvani niin tiiviisti siihen porukkaan. Ne ihmiset tuli vaan entistä tärkeemmiks mulle. Esimerkiks Hannu. Se on ihan mieletön ihminen. Sillä ei oo mitään merkitystä, että se on mua parikyt vuotta vanhempi, se ei vaikuta meidän ystävyyteen. Se on mulle kun kolmas isä, se tietää, mitä mun elämässä on täs viimeaikoina tapahtunu. Se tuntee mut. Ja mä voin rehellisesti sanoa rakastavani sitä. Ystävänä, ei sillain romattisessa mielessä, mut ei mitään teinibestis-rakkauttakaan. Se on joku ihan uus fiilis mulle, kun kokee, että toinen ihminen on henkisesti niin lähellä, mutta fyysisesti sillain sopivan välimatkan päässä.
    Toinen tärkeys on Kaitsu. *sensuroitu*kymppinen sekin, ei kyllä uskois. Oli vähän hippikommuunifiilis, kun tuli sitäkin vähän pussailtua... :D Ei nyt mitään limanvaihtoja, vaan siinä kaverisuhteen ja suhteen välimaastossa. Nää on näitä selittämättömiä asioita, jotka tuntuu jälkeenpäin vähän huvittavilta, muttei kuitenkaan mitenkään hävettäviltä. Suutelin Kaitsua, so what? Jos molemmat halus sitä ja ties, että se ei oo mitään muuta, niin mitä väliä? Mä vaan välitän siitäkin ihmisestä ihan hirveesti, tunne on onneks molemminpuolinen.
    Pepestä joo. Ei se ollutkaan siellä. Oikeestaan mä tiesin sen jo about viikkoa ennen, kun menin ja soitin sille. Joku mielenhäiriö taas oli päällä, tuli vaan sellanen fiilis et jumalauta mun on nyt pakko uskaltaa. Uskalsinhan mä. Ja kaduin heti perään. Tai sitten en, en tiä. No, se ei kuitenkaan ollu sitä, mitä mä olin toivonu tai kuvitellu. Se oli VAIVAANTUNU ja sen seurauksena olin mäkin. Kolme minuuttia väkinäistä "moimitäkuuluu?hyvää.niinminullekin"-juttelua. Ei näin. Oli aika sekava fiilis sen jälkeen, kun ei ees tienny, että miks se oli sellanen. Tai no, eihän me oltu pidetty mitään yhteyttä suht pitkään aikaan, ehkä se oli vaan yllättyny. Hah toiveajattelua. Risteilyllä selvis, että se seurustelee, aika tuore suhde kyseessä. Oli vähän vttustnaprkl-olo, tuntu epäreilulta -jostain syystä - että se ei ollu mulle mitään sanonu. Vaikka järkikin mulla jopa sanoo, että eihän se mulle kuulu, tunne ei pysyny vaan ihan samalla aaltopituudella.
    No, päätin sitten (jo oikeestaan sen puhelun jälkeen), ettei se tulis mun fiilistäni latistamaan. Jos mua vituttais se vielä risteilyn jälkeenkin, niin mä antaisin sitten ittelleni luvan surra. Eipä onneks tarvinnu. :) Nää muut UA:n tyypit piti huolen siitä, että Sinin kanssa meille kehitty oma sisäpiirinslogan: "Pepe who?" Huomasin, että en mä ehkä sittenkään oo niin riippuvainen sen huomiosta ja läheisyydestä kun olin luullu. Nyt vaan mietityttää, että pitäiskö sitä pyytää ylppäreihin? Jos nää muut pyytää, niin mites Pepe sitten?

Aika loistavaa, just kun olin saanu selvittettyä pääni ton yhen miehen kanssa ja olin päättäny, että ny mä keskityn vaan tän sinkkuuden hyviin puoliin ja unohdan miehet, niin nenän eteen suunnilleen tuodaan uus tapaus! :) Tää on taas tätä. Kun ei eti niin löytää varmasti. Elikkääs, nyt on kyseessä ihan samanikänen (päivälleen!) poijka tuolta pohjosesta. Tosin ny ainakin vähän aikaa ilmeisesti tuolla Hesan suunnalla majailee. En mä osaa vielä sanoo, mitä tää on. Ehkäpä jotain alkavaa kiinnostusta, halua tutustuu tyyppiin. Vaikuttaa näin lyhyen tuttavuuden perusteella ihan hiton mukavalta ja rennolta jätkältä.
    Bändifoorumilta (siä missä moderoin *leijuuuu* ;>) sen bongasin. Vai oliko se niin, että se bongas mut? :D No, pari päivää sitten tuli numerot vaihdettua ja ny vaan miettii, että pitäisköhän mun sille jotain tekstata... Tai siis haluisin kyl, mut jotenkin on taas liian kauan aikaa siitä, kun on pitäny miettii, mitä kaikkee tekstareihin voikaan laittaa! Just se, että olis kiva tutustua, mutta kaikki maholliset viestit tuntuu vaan niin tyhmiltä ja lapsellisilta. Hitto, yläastefiilis! Kattellaan.

Töitä on ny kaks viikkoo tullu tehtyy. Antaa kyllä oikeesti ihan uudenlaisen merkityksen viikonlopuille, kun on viis päivää miettiny linkka-aikatauluja tai ajanu 20-40km pyörällä päivässä. Tuntuu, että aika ei tahdo riittää mihinkään, kotityöt tekemättä, pyykkiä helvetinmoinen kasa lattialla, joskus vois vaikka laittaa oikeetakin ruokaa, kavereita näkee galtsussa ku IRL ei vaan ehdi. No, jos tätä pari kk vielä kestäis, sit voiskin alkaa ottaa rennommin. Tai ehkä tähän tottuu? No, joka tapauksessa kesää odotellessa. Ja kunkkua.