Suvi Teräsniska- Särkyneiden sydänten tie

Eihän sillä oo mitään väliä mitä mä tunnen. Eihän se haittaa jos ei huomaa miten toista loukkaa. Pienistä asioista tulee yhdessä isoja, ja kun kaikki paska kerääntyy pikkuhiljaa harteille niin se pienikin loukkaus voi olla syy siihen, että kaikki hajoaa. Onko oikeesti mitään loukkaavampaa kuin se, että ajattelemattomuuttaan tai tahallaan tekee toisesta turhan, hyödyttömän. Se tunne, että ei kelpaa enää kun juoksupojaksi kahden muun ihmisen välille ja samalla saa heittää kaikki omat toiveet, vaatimukset ja tarpeet helvettiin on jotain niin inhottavaa ja loukkaavaa. Sitten ihmetellään, että miten se taas noin niuhottaa kun kertoo mitä mieltä on niiden typeristä selityksistä ja vaatimuksista. Mutta siinä tuli se viimenen pisara, ei enää kiinnosta pelata heidän säännöillä. Ei kiitos enää.
    Sen yhden kerran jälkeen mä en oo Pepeä nähny. En tietenkään oo siitä mitään ees kuullu, mikä ei oo mitenkään yllättävää. Vieläkin sitä ikävä. Ja pelottaa, onko se enää samanlainen kun ennen. Pelottaa, ettei se tunnekaan enää mitään, vaikka enhän mä todellakaan voi sitä edes vaatia tai pyytää tuntemaan! Ei se niin mene. Eikä sen kai pidäkään. En tiä.
    Mun elämä hajoaa käsiin. Ei oo enää mitään pysyvää, mihin vois nojata tai missä vois hetken hengähtää. Kissaa ei enää oo, siskonkin on mies vieny ja kohta lähtee koti. Mitä mä teen?